0

Klamilan Ierikka: Koronapäiväkirjat II

Onhan tässä ollut aikaa istua tuvassa kiikkustuolissa ja lukea kirjaa. En muista mistä aloitin, mutta sen muistan, mikä on edelleen kesken, itävaltalaisen Robert Musilin Mies ilman ominaisuuksia. Tällaiseksi kutsuvat päähenkilöä Ulrichia hänen ystävänsä silkasta kateudesta.
Tämä on sivuseikka, kirjassa valmistellaan Kakanian keisarin 70-vuotisen vallassaolon juhlaa. Tämä sopii meille, jotka olemme kärsineet pimeissä tuvissamme koronan pannasta ja eristyksestä. Tällainen piinan aika saa mielen suunnittelemaan myös kaakonkulmalle suurjuhlia.
Ajatuksissa voi kattaa pöydälle kaikki herkut, mitä Klamilan Salesta saa ja täydentää niitä Haminasta ja Virojoelta ostetuilla etelän hedelmillä. Juhlien aiheena voisi olla Virolahden pääkaupunkina olon 170-vuotisjuhla. Virolahti, entiseltä nimeltään Estoborg, tuli suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi Venäjän keisarien vierailujen takia. Vierailuista on jäljellä vielä tenniskentän ja kenttäkäymälöiden pohjia.
Suunnilleen tällaisesta kirja kertoo. Entäpä ystävämme Leo Tolstoi, joka kirjoitti pienoisromaanin Hazi Murat vuonna1904 jo itsekin tolstoilaisena pasifistina ollessaan. Kirjan aihe on Kaukasian sota, jota Venäjä kävi 1800 luvun puolivälin jälkeen ja valloitti vasta silloin Kaukasuksen alueen.
Suomeen tolstoilaisuuden toi Elisabeth Järnefelt, jonka lapsista tuli sitten suomalaisen kulttuurin vaikuttajia. Luulisin, että Eero-poika, joka oli maalari ja, jonka nimipäivä oli toukokuussa, kävi Virolahden saaristossa katsomassa maalaritovereitaan.
Entäpä sitten Nikolai Leskov, joka aloittaa romaaninsa Lumottu vaeltaja Käkisalmen rautatieasemalta, ja vie kertojansa pitkin Venäjän maata vinhaa vauhtia. Siinäpä vasta lukukokemus.
Seuraavaksi luin Aku Ankan vuosikirjasta 1954 klassikkotarinan Joe poika Singaporesta. Se kertoo kahden linnun, ankan ja papukaijan, ankarasta taistelusta. Ankka voittaa ja papukaija saa palata merille. Tämä liittyy suoraan Klamilan historiaan. Yksi jos toinenkin poika pakeni kylästä merille, kun oli saanut kotona selkäsaunoja riittävästi.
Korona-aika jatkuu ja yöt lyhenevät. Valtavat hanhiparvet lentävät Virolahden vai pitäisikö sanoa Estoborgin linnan ja kaupungin yli kohti Jäämerta. Sepä innoitti minut lukemaan Ivan Turgenjevin Metsämiehen muistelmia -kertomuskokoelman. Metsämies on Turgenjev itse ja kertomuksissa hän kuvailee metsästysreissuilla tapaamiaan ihmisiä.
Turgenenev on aatelismies ja tilanomistaja ja samaa porukkaa on puolet hänen kuvailemistaan henkilöistä. Tilanomistajista hänellä ei ole juuri hyvää sanottavaa. Sen sijaan kansan parissa, maaorjien joukossa, on paljon mielenkiintoisia, joskin surullisia kohtaloita. Läheltä liippaavat nuokin tarinat 1800-luvulta, jolloin Virolahti oli Vanhaa Suomea, jossa keisari jakoi maita asukkaineen suosikeilleen maaorjiksi.
Vaikeata aikaa tämä. Onneksi löysin kirjan, joka tuo iloa. Se on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Hänen edellinen kirjansa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, kertoi Japanin nykypäivästä kirjailijan kokemana ja sen historiasta japanilaisen 1200-luvun ylimysnaisen mahdollisesti kokemana.
Uudessa kirjassaan hän kertoo monen naisen elämästä ja koettaa asettua heidän mokkasiineihinsa, niin kuin intiaanit sanovat ymmärryksestä. Esimerkiksi tanskalainen Karen Blixen, joka asui Itä-Afrikan savannilla ja matkustaa hänen jäljissään Tansanian maaseudulla. Jännittävää eikö totta, vaikka maailma on muuttunut, on kännykät ja autot, ei mikään toimi. Sama täällä, ajattele vaikka Museotietä. Päällyste murenee silmissä ja asvalttipojat korjaavat rakoja piellä, vaikka tien pohja on paikoin sortunut.
Koronan loppua ei ole näkyvissä, mutta onneksi lukemista riittää. Yksi keino ymmärtää lukemaansa on verrata tarinaa omaan kokemukseensa. Jos ne eivät mitenkään synkkaa, niin sitten voi kuvitella.

ERKKI KUPARI

Viikon kysymys

Luotatko tietojesi pysyvän turvassa?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä