0

Klamilan Ierikka: Koronapäiväkirjat III

Kun katson aamulla ikkunasta ulos, näen pellon takana metsän. Metsä on humiseva ystäväni. Se vastaa aina, kun sinne huutaa, ja vastaus on mieluinen ja huudon mukainen.
Hyvänen aika sentään! Eivät ihmiset olekaan kadonneet minnekään, kun heitä ei raitilla näy, ovat metsäpolulla. Olen kaksitoista vuotta kiertänyt Klamilan viiden kilometrin lenkin latupohjaa yksin. Ilman ahkeraa tallusteluani, ura olisi kasvanut umpeen.
Vaan entäpä nyt. Parhaina päivinä näen polulla neljästä seitsemään ihmistä. Vaikka vauhtini on kova, vajaat seitsemän minuuttia kilometrillä, ehdin tervehtiä iloisesti ja heilauttaa kättä. Sivussa vaihdamme vielä kuulumisetkin.
Olen ilahtunut, että niin moni on löytänyt metsän parantavan vaikutuksen. Ja ajattelepa, korona ei tartu puihin eikä muihin kasveihin. Kasveilla on ihan omat tautinsa, ja ne taas eivät tartu meihin.
Keväällä syvälle metsään polkujen ulkopuolelle on paha mennä ilman koria. On näet suuri vaara törmätä korvasieniin etenkin Harvajan seudulla. Koronan tappavuus ei ole mitään verrattuna sienien myrkyllisyyteen.
Heh heh! Korvasienet voi keittää, mutta koronaa ei. Korvasienet voi myös syödä ja niistä saa hienon kastikkeen. Koronavirus on niin olemattoman pieni, että koko loppuelämä menisi korillisen keräämiseen. Ja kastike ei siis koskaan valmistuisi. Tunnen useammankin henkilön, joka on tehnyt sienten keitinliemestä kastikkeen, ja huojuu edelleen pystyssä.
Korvasienien kerääjiin en ole retkilläni törmännyt. Ehkä niitä ei arvosteta Virolahdella, ja siksi ne pysyttelevät itsekin piilossa. Saattavat kuljettaa rihmastoaan maan alla länteen Mäntlahteen ja pohjoiseen Miehikkälään. Tiedämme, että venäläisille korvasieni on suuri herkku. Sikäläisissä keittokirjoissa ei keitinlientä heitetä pois, siitä tehdään maukas keitto äkäiselle anopille tai juopolle miehelle. Saattavat tehdä halvan tripin eli matkan.
Matkailuni näyttää suuntautuvan kotoa metsiin ja takaisin.
Poissa ovat piipahdukset Kotkaan, Lappeenrantaan, Torfjanovkaan, Viipuriin, Terijoelle, Pietariin ja Tallinnaan. Lisäksi bussivuorot Haminasta Helsinkiin ovat loppuneet ja Kotkastakin pääsee vain kolmesti päivässä edes takaisin.
Veikkaan, että kun rajoitukset lakkaavat, Kaakonkulman matkailu suuntautuu itään, kun länteen ei pääse.
Venäjän reissut kun on tehty pääosin omalla autolla. Sen sijaan kadonneet bussivuorot eivät ehkä koskaan palaa. Mitä siitä seuraa?
Mediassa on käyty keskustelua siitä, että johtaisiko koronapandemia muuttoliikkeeseen kaupungeista takaisin maalle. Luulen, että elämä pienenee. Heikentyvät liikenneyhteydet kutistavat edelleen maaseutua. Myös maakuntakaupungit kituvat ja kasvukeskusten kasvu hidastuu. Maakuntien sisäinen liike vähenee ja liittyy etupäässä elinkeinoelämän kuljetuksiin.
Entäpä jos joku kuitenkin saisi päähänsä muuttaa kaakonkulmalle. Hän kiertelisi ja katselisi autioita taloja, kyselisi hintaa ja saisi vastauksen, että ei myydä. Nurinkurinen ajattelu tuottaa takaperoisia toimia.
Suvun talo saa mieluimmin lahota paikalleen kuin, että se myytäisiin. Onhan siinä vaaransa. Kylille voisi tulla uusia ajatuksia ja kehitystä ja sitä taas tulla harmia. Kun me ollaan semmoisia ja tämmöisiä niin sinä kuin minäkin, sanoi kirjailija.
Minusta vähäinen liikkuminen on pahasta. Itse olen jo oman pääni sisällä varannut lipun ensimmäiseen Tallinnan laivaan ja edullisen hotelliyön sieltä aseman seudulta. Hengittäisin ulkomaan raikasta ilmaa.
Nyt on aika nosta lippu salkoon ja kerääntyä nuotion tai vaikka kynttilän ympärille.
Jos aurinko ei laske lainkaan, sitä on mahdoton tietää aivan varmasti, tulta voi valaista voimakkaalla taskulampulla. Kirkkaassa valossa nykyhetki on ihan parhainta.

ERKKI KUPARI

Viikon kysymys

Luotatko tietojesi pysyvän turvassa?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä