0

Klamilan Ierikka: Koronapäiväkirjat IV

Juhannuksen jälkeen alkoi luonto rehottaa. Heinä kasvoi niin, että korvissa suhisi. Puiden lehdet kasvoivat täyteen mittaan, viinirypäleiden alut näkyivät selvästi köynnöksissä ja nokkoset työnsivät vartta siihen tahtiin, että vaikka joka päivä leivoin niistä sämpylöitä, nokkoset eivät loppuneet.
Salaperäinen levottomuus lisääntyi Klamilassa yhtä aikaa, kun vuosi kääntyi kohti pimeyttä. Piha täyttyi hyppelevistä linnuista, jotka saattoivat olla poikasia siitä huolimatta, että olivat aivan täysikasvuisen näköisiä. Koronasta ne eivät tienneet mitään eivätkä lintuinfluenssasta, vaikka se jos mikä, niitä koskee.
Juhannusyön, joka oli valejuhannus monta päivää ennen oikeata aikaa, valvoin nuotiolla. Olin kuullut jo peukalon mittaisena, että jussina tyynyn alle taitettavat kukat tuovat onnellisen elämän.
Tuosta innostuneena päätin hakea keskiyöllä viikatteen ja niittää nuotiota ympäröivän niityn. Se oli täynnä kukkasia, jotka takaisivat minulle tavallista enemmän onnea.
Kun sitten niiton jälkeen aamuyöllä haravoin, huomasin, että kuusi heinähäkillistä kukkia on liikaa tyynyn alle. Tein niistä heinäsuovan, jonka tarkoituksena ei ollut säilöä heiniä talveksi, vaan olla ensin siilin talvikotina ja muuttua sitten mullaksi.
Niitin kedon liian myöhään. Alkukesän kasvu oli niin vahvaa, että pääosa kukista oli tukehtunut timotein alle. Esi-isien vanhat synnit tulivat esiin. Maa oli vielä neljänkymmenen kuuden vuoden jälkeen täynnä ravinteita, joita entiseen peltoon oli kylvetty ammoisina aikoina. Tämä siitä huolimatta, että kartanoni ympärillä olevat ojat, kuljettivat niitä joka vuosi melkoisesti valumavesien mukana Hellitöksenselälle.
Juhannusyönä näin eläimen pään työntyvän ylös pelto-ojasta. Ajattelin, että se on kissa. Kun se sitten kömpi pellolle näin, että se olikin jänis, ja veikeä olikin. Se katseli minua nuotiolla aikansa ja kävi sitten pötköttämään keskelle niitettyä rehupeltoa. Ajattelin, että huuhkaja tulee ja nappaa, vaan eipä tullut.
Entäpä sitten nuori käki, joka viime viikonloppuna tuli pihapuuhun laulamaan. Ensin se päästeli komeat kukunnat ja sitten alkoi kujertaa. Myönnän, että nauratti, vaikka eihän kokemattomalle pitäisi.
Luonto on tosiaan yhtä ihmeellinen kuin televisio-ohjelma. Suuria ja pieniä eläimiä, ihmiset mukaan luettuina, on vaikea erottaa toisistaan. Eläin, siis ihminenkin, voi näyttää kypsältä, mutta on vielä kehittymätön.
Sateisena päivänä äänimaisema Klamilassa on erilainen kuin poudalla, se on hiljainen. Viime aikoina kylällä on ollut liikkeellä tavattoman paljon huonokuntoisia mopoja. Niistä on ainakin pakoputki rikki ja kone sammuu vähän väliä. Usein se sammuu koulun pihalle.
On mahdollista, että mopojen kuskeilla veri vetää kouluun, on ikävä. Kaasuttimet ovat mahdollisesti epäkunnossa, koska pärinää tulee erityisesti startissa.
Jos vertaan mopojen kuntoa Museotiellä kulkeviin oikeisiin moottoripyöriin, niin prätkistä kuuluu tasainen hyrinä. Tässä ilmenee myös sama luonnossa ilmenevä ero siitä, että luontokappaleen koko ei kerro totuutta siitä itsestään. Kun motoristi ja mopoilija ovat yhtä isoja ja heillä on ajokamppeet ja kypärä päässä, motoristit erottuvat rikkinäisten mopojen kuskeista ajotyylillään ja ehjillä menopeleillä.
Muistanpa hyvin, kun itse ajoin pärisevällä kaksitahtiautolla Tanskasta Itä-Saksaan. Kunnollinen saksalainen tullimies puristi sormillaan nenänsä kiinni, ja näytti, että sammuta hyvä mies moottori. Näin hän käytti sitä valtaa, joka hänellä on. Virkailijaa selvästi harmitti, että lännestä saapuu maahan perhe, joka ajaa Wartburgilla eikä Volvolla. Tämä on ihmisen luonnollista käytöstä. Koronan sijaan kanssakäymistä ja itseilmaisua estivät silloin piikkilanka ja panssarit.
Kukin toimii parhaansa mukaan vallitsevissa olosuhteissa. Yksi lottoaa ja toinen nostaa tililtään rahaa. Molemmat ovat keskimäärin yhtä tyytyväisiä.

ERKKI KUPARI

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Viikon kysymys

Tarvitaanko vanhaa kivinavettaa Virojoen katukuvassa?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä