0

Klamilan Ierikka: Koronapäiväkirjat V

Tällaisina aikoina suositaan matkustamista oman pään sisällä. Pääministerin mukaan se säästää rahaa, suojaa terveyttä, vähentää ympäristön kuormitusta ja suojelee yksilön aivoja dementialta.
Itse tein eilen tällaisen matkan nojatuolissa, jonka ostin mielikuvitusmatkoissa säästämilläni rahoilla. Kas näin.
”Menin kaverini kanssa laivalla Tallinnaan. Matka sujui mukavasti kahvia juoden ja sämpylää syöden. Naapuripöydässä oli pariskunta Hurpusta ja toinen Virojoelta. Laiva kolahti laituriin, ja lähdimme kohti passintarkastusta. Rajavartija tökkäsi passini päivämäärää, vanha, ja matka tyssäsi siihen. Matkakaverini katosi oven taa ja kaksi isoa poliisia saattoi minut takaisin laivaan.
Laivalla olivat kaikki myyntipisteet kiinni, ja lähtöön oli neljä tuntia. Minulla ei ollut hyttiä, joten ryömin pressun alta pelastusveneen sisään nukkumaan.
Valitettavasti laivalla oli satamassa paloharjoitukset, ja minun pelastusveneeni laskettiin satama-altaaseen. Siinä rytäkässä lensin mereen. Joku merimies huusi, että jänis on meressä, mutta tuttu kotkalainen merimies sanoi, että tule Ierikka pois vedestä. Sain kovakouraista ensiapua, mutta en konjakkia.
Paluumatkasta ei ole kerrottavaa. Katajanokalta lähdin kävelemään kohti linja-autoasemaa. Kello oli jo ilta kahdeksan. Ainoa bussi itään meni Porvooseen, otin sen.
Porvoo oli kesähiljainen. Istahdin matkakamppeiden kanssa bussiaseman baarin terassille, ja tilasin oluen. Syvä hiljaisuus, joka muistutti koronasta, ympäröi mieleni – olin nukahtaa.
Ehkä nukahdinkin, sillä pöydässäni istui noin 57-vuotias nainen. Hän kysyi minulta, että tietäisinkö miten Porvoosta pääsisi kaakonkulmalle. Sanoin, että taksilla, mutta rahaa ei ole. Ei ollut hänelläkään.
Ehdotin, että kävelisimme moottoritien laidan kahvilaan, ja koettaisimme onnea liftaamalla. Niin teimme. Monta rekkaa meni ohi, mutta sitten yksi venäläinen pysähtyi ja nappasi meidät kyytiin. Kuski sanoi olevansa Aleksanteri, Sasha vaan. Nainen esittäytyi Mariaksi. Minä en ehtinyt sanoa mitään.
Sasha ajoi Pietariin, ja kysyi meidän määränpäätämme. Maria sanoi, että hän on menossa Klamilaan, mutta voi jäädä pois vaikka Kattilaisten kohdalla. Minä sanoin heti meneväni myös Klamilaan, niin että sama paikka käy minullekin.
Sashalle Klamila oli tuttu paikka. Hän oli ollut armeijassa sotilassoittokunnassa, ja se oli esiintynyt Hamina Tattoon aikana Klamilan satamassa. Hän sanoi ajavansa Museotien kautta ja pudottavansa meidät kylällä.
Kysyin Marialta, että onko hänellä Klamilassa tuttuja vai asuuko hän siellä. Maria kertoi, että siellä pitää majaa hänen vanha poikaystävänsä, joka oli kutsunut hänet luokseen, milloin vain sopii. Kysyin, että tietääkö hän, missä tämä henkilö asuu. Hän kuulemma asuu ihan kylän keskustassa, ja kasvattaa viiniköynnöksiä Maison de Klamila-viinitilalla.
Olin aivan hiljaa.
Sasha pysähtyi Haminassa huoltoasemalle kahville. Tarjosin sumpit molemmille. Sasha muisteli soittokeikkaa. Konsertin oli järjestänyt hänen muistaakseen Klamilaan Rane -niminen mies. Sasha itse oli tavannut paitsi suomalaisia myös italialaisia ja brittisoittajia. Hän soittaa vieläkin jazzia Pietarin jazzklubeissa, jossa on tavannut sekä suomalaisia soittajia että yleisöä.
Jatkoimme matkaa ja käännyimme Museotielle. Oli jo keskiyö, mutta valoa riitti. Yksi auto tuli mutkitellen vastaan, se pysähtyi tien reunaan.
Hyppäsimme Klamilassa ulos ja kiitimme matkasta. Kysyin Marialta, että mihin suuntaan hän aikoi kävellä? Hän kysyi nyt, että tiedänkö, missä viinitila on. Sanoin tietäväni.
Tulimme perille, avasin avaimellani oven ja menimme sisälle. Maria oli ihmeissään. Sanoin, että tämä oli minun taloni. Otin jääkaapista pullon kylmää raparperiviiniä ja pyysin häntä istumaan pöytään.”
Näin pitkälle pääsin nojatuolimatkallani, jonka säästöillä siis tuolin ostin. Minusta oli viisasta jättää tarina auki. Mitä sinä ajattelet?

ERKKI KUPARI

Viikon kysymys

Luotatko tietojesi pysyvän turvassa?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä