0

Lukijat kirjoittavat: Muistoja Virolahdelta 1930-50-luvuilta

Olen vuosikertaa 1929 ja siten viettänyt nuoruuteni kokonaisuudessaan Virolahdella, missä isäni Johannes Carpèn oli kunnanlääkärinä vuodesta 1931. Hän olisi päässyt eläkkeelle syksyllä 1954, mutta menehtyi toiseen sydäninfarktiin saman vuoden keväällä.
Opintoni olivat silloin loppuvaiheessa, joten sain olla viransijaisena tuona vuonna kesäkuukausien ajan.
Ystäväni ovat suurimmalta osalta jo poisnukkuneita. Naapurimme ja hyvä ystäväni 1930–40-luvuilta on Risto Rahkonen, jonka ansiosta Virolahti on pysynyt maailman kartalla.
Tämän vuoden lehdessä numero 9 Kyösti Rainio ihmettelee, miksi Virolahden henkilöesittely on perin aneeminen ja hän lisäsi luetteloon useita nimiä, muun muassa isäni nimen. Sen vuoksi olen poiminut muistoja isäni työkentältä ja omakohtaisista kokemuksista.

Kunnanlääkärin virka oli ensin Miehikkälän kanssa yhteinen, kunnes Miehikkälä 1937 sai oman lääkärinsä.
Sairasmatkoja isä teki usein omalla autollaan.
Kerran hän oli tulossa kotiin Ravijoelta. Pihlajassa hän näki tien varressa ehkä noin 60-vuotiaan emännän, joka odotti linja-autoa. Hän pysäytti auton ja tarjosi kyytiä, jonka emäntä mielellään otti vastaan. Matka eteni jutustelun sävyttämänä ja kun tultiin Virojoelle, niin selvisi, että emäntä oli menossa Miehikkälään lääkärille, koska Virolahden kunnanlääkäri oli jo niin vanha (korkeintaan noin 60-vuotias).
Koska isällä oli aikaa tai sitten hän nautti tilanteesta, niin matkaa jatkettiin tuon 10 kilometrin verran Saivikkalaan ja kunnanlääkärin portin luona emännän kiitellessä, isä sanoi: ”Minä olen se vanha kunnanlääkäri.”

1930-luvulla vain kaupungeissa oli katuja ja postiosoitteetkin sen mukaisia. Virojoella oli yksi katu, Kipukatu, joka oli saanut nimensä sen mukaan, että kadun asukkaita olivat kunnan- ja eläinlääkärien perheet sekä lisäksi sairaala.
Kesken isän vastaanottoa soi paraatioven kello ja siellä oli rovasti Lauri Leikkonen nuoren poikansa Matin kanssa. Matti oli laittanut herneen nenäänsä eikä sitä omin neuvoin saatu pois. Helposti se tuli lääkärin instrumentilla (Soitin Matille kysyen lupaa asian ”julkaisemiselle”). Matti on tuon lääkärikäynnin jälkeen ymmärtänyt, että herneet ovat rokan tekoa varten.

Virolahden Sammon kesäkisoissa oli kerran kaksi amerikkalaista tummaihoista. Sammon puheenjohtaja Eino Raunio soitti isälle ja toivoi, että isä tulisi lounastamaan heidän kanssaan. Isällä oli hyvä kielipää. Äitinsä kanssa hän puhui ruotsia, isänsä kanssa suomea. Saksa, ranska, venäjä ja latina tulivat kouluaineina.
Me pojat nauroimme, kun isä sanakirjasta katsoi muutaman sanan. Saimme kuitenkin pitkän nenän, kun isä kotiin tullessa kertoi, että nämä urheilijat olivat sanoneet: ”You speak very perfektly english”.

Maalaispitäjissä ei siihen aikaan ollut isoa valikoimaa juhlapuheiden pitäjäksi. Niinpä isän puheurakka oli valtava, oli juhlan aihe melkein mikä tahansa.
Minä pidin ensimmäisen puheeni yläkoululaisena äitienpäiväjuhlassa. Olin kirjoittanut puheen paperille ja jättänyt tyhjän aukon siltä varalta, että ei olisikaan kaunis sää. Niinpä puhe alkoi säästä riippuen: “Tänä äitienpäivänä” tai “Tänä kauniina äitienpäivänä.”
Virolahti oli jo jäänyt taakseni, kun sain soiton, jossa minua pyydettiin juhlapuhujaksi Virojoelle itsenäisyyspäiväjuhlaan. Sammontalo oli yleisöä aivan täynnä ja joku tokaisikin: ”Täytyyhän sitä tulla katsomaan, miten se Kipukadun pikku-Eero pärjää”.

Kun lääkärin työaika siihen aikaan oli 7/24, niin lepoaika jäi vähäiseksi. Onneksi isällä oli hyvät unenlahjat ja jos uni väkisin painoi päälle, isä otti 15 minuutin nokkaunet ja sitten taas jatkoi vastaanoton pitoa.
1930–40-luvuilla vieraskirja oli ahkerassa käytössä. Perinnöksi saamissani kolmessa kirjassa on paljon hienoja ja arvokkaita muistoja. Viipurin kaupunginjohtaja Arno Tuurna oli äitini serkku ja poikkesi usein meillä Virojoella matkatessaan Helsinkiin.
Joutuessaan jättämään Viipurin talvisodan aikana hän kirjoitti: ”Kaksi tuntia sen jälkeen, kun Viipurin kunnalliskomento sodan vuoksi loppui luvaten uusia vierailun 2 tuntia, ennen kuin kunnalliskomento taas alkaa”.
19.9.1941 kello 8.15 on tuo ”luvattu” teksti: ”Näin toiveet toteutuvat Virolahden kautta vie paluutieni Viipuriin, jossa tänään minulle virallisesti luovutetaan hallinto. Kiitetty olkoon Kaikkivalta”.
Vieraskirjat, kolme kappaletta, ovat täynnä arvohenkilöiden kuten tietysti ennen kaikkea hyvien ystävien nimiä.

Miehikkälässä Alimmaisten järven rannalla oli joitakin vuosia poliittisten vankien leiri, muistaakseni ”vangit” olivat asekätkennästä syytettyjä. Erilaisten vaivojen takia lääkärissäkäynnit olivat suosittuja. Isä ei tietenkään ottanut maksua ja äiti oli kattanut valmiiksi kahvipöydän. 23.2.47 kuuluu vieraskirjan teksti: “Alimmaisten järven poliittisten vankien vapautumispäivänä – kohti kotia”. Se oli kiitoskäynti isälle.
Hyvä ystävämme, eläinlääkäri Louhela oli koiranleuka. Sekä hän että äitini olivat innokkaita onkijoita. Äiti oli kerran jättänyt ongen rantaan niin, että siima oli vedessä. Eläinlääkäri huomasi sen ja kävi panemassa vimman ongen koukkuun. Äidin ilo oli suuri, kun vimpa oli koukussa.

Vanhempamme eivät koskaan – ainakaan näyttäneet tai vihjanneet toiveistaan opintojemme suhteen. Isä kaiketi kuitenkin huomasi kiinnostukseni lääkärin ammattiin ja niinpä hän otti minut usein mukaansa koulutarkastuksiin ja rokotuksiin, jotka oli järjestetty koulutiloihin.
Lähes joka paikassa tarjottiin kahvia ja leivonnaisia, mutta ilolla odotimme kahta kahvipöytää. Häppilässä Helena Mattila ja Ravijärvellä Hulda Kivinen ilahduttivat aina myös suolapaloilla.

Alkon myymälää ei Virolahdella siihen aikaan vielä ollut, joten aina silloin tällöin lääkäriltä toivottiin spriireseptiä. Isä oli absolutisti ja oli erittäin kriittinen tämän asian suhteen. Vain pakkasen puremat talvikalastajat olivat erikoisasemassa ja ohje taisi olla: ”Ruokalusikallinen 2-3 kertaa päivässä“.
Muistan hyvin erään reseptipyynnön, taisi olla sotavuosi 1942. Vastaanotto oli täydessä käynnissä, kun paraatiovikello soi. Avasin oven, tulijoina olivat eräs tunnettu näyttelijä ja ”puhemiehenä” vääpeli, joka kertoi, että kyseisellä näyttelijällä oli esiintyminen Haminassa ja nyt oli flunssa iskenyt.
Isä hyvin rauhallisesti ja asiallisesti selitti, että ”herrat” olivat käsittäneet oireiden hoidon täysin väärin, resepti jäi saamatta.

Kun olin isäni viransijaisena lyhyitä aikoja, niin sain niistäkin ajoista joitakin muistoja.
Eräs sympaattinen maanviljelijän vaimo totesi, että hänellä on unensaantivaikeuksia. Ei hän pyytänyt unilääkettä, vaan oli itse keksinyt hyvän lääkityksen. Tyynyn alla oli ikivanha Yhteishyvä-lehti, jota hän ryhtyi lukemaan ja niin uni tuli.
Kannattaa kokeilla, onhan se parempi kuin unilääkkeiden käyttö.

Virojoella oli mukavia vuokra-autoilijoita, mutta isän ykköskuskiksi tuli Otto Husu. Hän oli palvelualtis mihin vuorokauden aikaan tahansa.
Otto kuoli tapaturmaisesti ollessaan hitsaushommissa.

Nuori äiti kävi tyttärensä kanssa vastaanotollani ja määräsin kuumetta alentavia peräpuikkoja. Olin ilmoittanut keskukseen, että olen Matti Talsin luona saunomassa.
Lapsen isä hieman huolestuneena sanoi: ”Kun äiti laittoi peräpuikon, niin se lipsahtikin väärään reikään, onko se vaarallista?“
Rauhoitin perhettä ja kaikki saimme hyvän unen.

Eero Carpen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Viikon kysymys

Sienestätkö?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä