Klamilan Ierikka: Koronapäiväkirjat XI

Kello kaksitoista lyö, on keskiyö, ovi narahtaa, veitsi välähtää, kurkku katkeaa. Sytytän valot keittiöön ja saan itseni kiinni yö-voileivän teosta.

Kello kaksitoista lyö, on keskiyö, ovi narahtaa, veitsi välähtää, kurkku katkeaa. Sytytän valot keittiöön ja saan itseni kiinni yö-voileivän teosta. Painajaiset piinaavat minua.

Eilen pihaani ilmestyi kolme lumiukkoa. Ne kertoivat tulleensa Valko-Venäjältä. Siellä heikäläisiä oli kaapattu kuorma-autoihin ja sen jälkeen sulatettu pakkotoimin joen rannassa.

Pyysin niitä jäämään pihaani ja pitämään pahat henget loitolla. Hain komerosta huopia ja takkeja, että aurinko ei niitä sulattaisi. Lupasin niille paikan pakastearkusta ensi talveen saakka. Ehkä tilanne lumiukkojen kotimassa on silloin parempi.

Tein keittiössä vain pienen leivän. Päälle panin paljon juustoa ja kinkkuviipaleen. Huipulle tuli kolme palaa suolakurkkua. Kuulostelin, että saisinkohan unen päästä kiinni, jos palaisin sänkyyn. Ehkä lukeminen auttaisi. Otin Tieteessä tapahtuu -lehden, josta luin artikkelin brittien oopiumkaupasta Kiinaan 1800-luvun puolivälin jälkeen. Se oli niin kauhea tarina, että palasin keittiöön ja otin tilkan brändiä.

Sängyssä aloin miettiä Kaakonkulmaa, onko nykyhetki kehityksen vai tuhon tulos. Kello löi jo kaksi aamuyöllä. Synkät mietteet valtasivat minut. Surin oopiumin tuhoamia kiinalaisia, tohottimen uhkaamia lumiukkoja ja sitten ajattelin Kaakonkulman asukkaita.

Korona menee ohi, mutta mitä tulee sen jälkeisinä vuosina. Entä kun edessä on vuosi 2031. Siihen on vain kymmenen vuotta.

Entäpä jos Kaakonkulmalla olisi kymmenen vuoden päästä akku- ja sellutehdas sekä kanadalainen kaivos. Maa olisi myllätty niin kauas kuin Harvajanvuorelta näkyy sisämaahan. Ja silloin näkyisi kauas, koska maastossa olisi vain risukkoa ja kantoja.

Meri olisi ruskea Suursaareen saakka. Pusikosta ei kuuluisi linnun laulua eikä merestä kalojen loiskintaa. Näky olisi yhtä kauhea, kuin Terrafamen pihalla ja Kainuun jokivarsilta.

Havahduin houreeseeni, ja katsoin sälekaihtimen raosta pimeyteen. Ehkä se olikin pahaa unta. Kaakonkulma ei joudu koskaan niin huonoon tilanteeseen, että sen pitäisi ottaa alueelleen saastuttavaa ja tuhoavaa toimintaa. Siitä pitävät tulevat kuntapäättäjät huolen.

Nousin sängystä ylös. Kävelin pihamaalle yöpuvussa ja katsoin taivaalle. Otava oli paikoillaan ja Pikku Otavan hännän huippuna tuikki Pohjantähti. Vielä on toivoa Kaakonkulman nuorisolla!

Päätin luoda mieleeni positiivisen tulevaisuuden kuvan, että saan rauhan ja unen päästä kiinni.

Ravijoelle entiselle Hovin pellolle on kohonnut tanskalainen huonekalutehdas, jonka maailmankuulut tunnetut tuotteet on tehty Kaakonkulman puusta ja suunnittelu on suomalaista. Nämä tuotteet ovat vallanneet ison osan design-huonekalujen markkinoista.

Huonekalutehtaan vieressä virtaava Ravijoki on kunnostettu lohijoeksi samalla tavalla kuin muutkin Virojoen ja Miehikkälän vapaat pikkujoet.

Sekametsät ovat syrjäyttäneet kuusikot ja raiskiot. Puiden taimet iloitsevat ja heiluttavat latvojaan, kun pedot ja metsästäjät pitävät hirvieläinkannan entistä pienempänä. Punkit ovat pulassa. Metsien ja peltojen vesivalumat puroihin kulkevat saostuslammikoiden läpi ja niistä kirkkaina eteenpäin.

Monet tilat ovat siirtyneet biotekniseen lihantuotantoon. Muutama panostaa lihaherkkujen erikoistuotteisiin. Maatalous on kokonaan uudistunut. Olutpanimo pulputtaa. Kaakonkulmaa esimerkillisenä pidetään alueena Suomessa.

Parasta kaikesta on se, että Suuri rantatie on tuonut uusia asukkaita muuttokuormineen moneen Kaakonkulman kylään. Nämä tulokkaat ovat luoneet paljon uutta työtä ja työllistäneet itsensä lisäksi muitakin.

Oi, mikä ihana näky. Nukahdin levollisena. Kun heräsin, kirjoitin tämän heti muistiin.

ERKKI KUPARI