Osallistuin helluntaiaamuna Arktika-tapahtuman opastetulle kävelylle. Oli määrä tunnistaa varhaisaamun laulajia äänen perusteella. Kirkonmäelle sunnuntaina kello viisi kokoontuneelta kymmeneltä osallistujalta otettiin vastaan veikkauksia, kuinka monta lajia kuulisimme. Arvasin 48, joku toinen 59. Kävelyllä huomioimme erilaisia metsäympäristöjä ja oppaat auttoivat saamaan selkoa aikaisen aamun äänten paljoudesta, joka korviini kuulosti äänipuurolta. Miten tuosta voi erottaa eri lajeja?
Härmänkankaan talousmetsässä oli helppoa. Siellä lauloi vain metsäkirvinen. Kelleen muulle aamulaulajalle ympäristö ei kelvannut. Löyhyntielle päästyämme tien vasemmalla oli monimuotoisempaa metsää, eri ikäisiä puita ja pöheikköjä. Siellä lauloi muiden muassa satakieli, pajulintuja ja keltasirkku. Oppaat erottivat monia muitakin lajeja. Siinä kävellessä mietin some-keskustelua, missä otin puheeksi Kaakonkulman 12.5. uutisen Virolahden kunnan metsäkaupoista. UPM-Kymmene Oyj ostaa puut ja Metsänhoitoyhdistys järjestää hakkuut. Kunta on saamassa 100 000 euron potin. Haluan kysyä, miten kunta valvoo hakkuita ja varmistaa puunkorjaamisen työtavat, ettei synny avohakkuuta ja raiskiota, joita valitettavasti on nähtävillä Museotien varrella. Moni kommentoija oli sitä mieltä, että asia pitää jättää asiantuntijoille. Että Metsänhoitoyhdistys kyllä tietää, mitä tekee. Että sillä on suunnitelma. Emmehän mene kirurgiakaan neuvomaan työssään. Pohdin, että kirurgi kyllä muuttaa työtapojaan heti, kun keksitään tehokkaampi tapa hoitaa asia. Olisi ammattitaidottomuutta jättää se käyttämättä, sillä siitä haitallisia vaikutuksia potilaalle. Yksi minusta kummallinen kommentti oli, että vain kunnanvaltuutetuilla kunnanhallituksen jäsenillä on pääsy tietoon Metsänhoitoyhdistyksen ja kunnan välisestä sopimuksesta. Kysyn, miten se sopii avoimeen hallintoon ja kuntalaisten osallistamiseen. Tähän haluan parannusta.
Aamukävelymme jatkui Koivuniemeen. Aivan erityistä vanhaa metsää oli patotien läheisyydessä ja siellä kuului pikkusieppo, joka on elinympäristöstään tosi tarkka. Vastaavaa paikkaa ei muualta Virolahdelta löydy. Ryhmässä pohdimme, miten pikkusieppo osaakin tulla juuri siihen kohtaan, mikä on sille ainoa mahdollinen. Samalla voi pohtia, miksi jotkut lajit ovat yleisempiä, ovat vähemman nirsoja elinympäristönsä suhteen. On välttämätöntä, mutta helppoa pelastaa luonnon monimuotoisuus. Meidän tarvitsee vain järjestää tekemisemme, tässä tapauksessa kunnan toiminta, sellaiseksi, että elonkirjo asetetaan etusijalle. Voimme pyytää, että sitä ei kavenneta avohakkuilla, raskaitten koneiden käytöllä eikä metsänpohjan kynnöillä. Vaikka hakkuuaukeat ovat väliaikainen haava luonnossa, niitten määrä on ongelma, siksi metsäluonto uhanalaistuu. Kohtuus on hyvä kaikessa.
Kiersimme lopuksi hautausmaan reunamuurin viertä. Uhkeat, valkokukkaiset tuomipöheiköt kätkivät viimeisen taidokkaan laulajan, viitakerttusen. Lajeja kertyi 69, kilometrejä kahdeksan ja tunteja neljä. Viimeisin havainto oli merimetso, josta voisi aloittaa uuden elonkirjokeskustelun.
Lukusuositus: Juha Kauppinen 2019: Monimuotoisuus.
Kuntavaaliehdokas, Vihreät, Klamila