Pihapiiriämme Miehikkälässä ympäröivät suuret puut. Jos vähänkin tuulee, niiden suhina tervehtii tutusti paikalle saapujaa.
Vanhimmat puut lienevät Albert-papan aikaisia, osa varmaan isän istuttamia. Suuret, lehtevälatvaiset koivut talon päädyssä ovat tikankoloineen ja pakurikääpineen tulossa elinkaarensa päähän. Mutta vielä ne seisovat pihan vartijoina.
Kouluaikanani isä laittoi pihan etelärinteelle sirkkelisahan ja pärehöylän. Mieluusti hän sahasi siinä kyläläisillekin.
Tavalliseen arkipäivään kuului koulusta palatessani sirkkelisahan kiljunta tai pärehöylän louskutus. Nuo äänet ovat aikaa sitten vaienneet, mutta koivujen suhina on sama.
Joskus suhina muuttuu kohinaksi, joka sateen rummuttaessa peltikattoa tuntuu yltävän ihan uusiin äänialoihin.
Sahan paikalle on noussut sekametsä. Kun nuorempaa väkeä oli sopivasti paikalla, moottorisaha teki metsikössä tarpeellista jälkeä. Nuori metsäinssi, Alpertti hänkin, antoi sahan soida.
Mieluusti hän sahasi siinä kyläläisillekin.